Taas täällä

Äh. Voi kun voisin unohtaa koko raskauden. Murehdin jatkuvasti, ajattelen kaikkia eri skenaarioita. Miten syke kuuluu ehkä ar-ultrassa, mutta np-ultrassa huomataan, että kehitys on keskeytynyt ja joudun kaavintaan. Tai, että siellä ei ole elämää alun alkuaankaan. Huokaan jatkuvasti syvään, koska oon semmosessa jännittyneessä tilassa. Miten ollaan ikinä jaksettu odottaa sinne 12 viikolla ekaa ultraa viime kerralla? Huomaan myös kattelevani poikaa monta kertaa päivässä, miettien miten täydellinen se on. Terve ja älykäs, todella kaunis lapsi. Ja sitä, että voidaanko me saada toinen terve lapsi. Oon myös miettinyt koulu- ja hoitojuttuja, jos tää meneekin kesken ja palaan kouluun syksyllä, ensi kuussa pitää hakea hoitopaikkaa. huoh.