Loppuraskaus

Hiljaista on pidellyt. Raskaus on edennyt hyvin, tai no, ainakin periaatteessa. Neuvolassa ei oo missään vaiheessa tullut mitään ihmeellistä. Paineet on ollu hyvät, hemoglobiini ei oo laskenut, sf mitta menee täydellisesti keskikäyrää, molemmat sokerirasitukset oli hyvät ja niin edes päin. Fyysinen olo onkin ollut suhteellisen hyvä. Heti alkuun huomasi sen vatsalihasten säryn kävellessä, mutta tukivyön käyttö on helpottanut sitä oireilua. Muuton jälkeen muutenkin säryt helpotti, ja nyt vasta ihan viime päivinä on tullut liitoskivut takaisin.

38+5

Kuvan laatu on ihan laittoman huono, mutta kyllä toi mun muhku mielestäni on aika kohtuullinen. Kaikki raskauden taakka onkin pääkopassa. Mä niin toivon tän loppuvan piakkoin, sillä vihaan itseäni tämmöisenä mörkönä. Hermo menee 17 kertaa päivässä, ja valitettavasti usein sitä todistamassa on meidän esikoinen, koska ollaan oltu nyt tosi paljon keskenään miehen yövuoroputken takia.

Ajattelin tota vuorotyötä tänään. Mä oikeesti kyllä vihaan sitä, vuorotyöläisen vaimona olemista. Sinäänsä kurjaa, koska iso osa meidän toimeentulosta riippuu näistä vuorolisistä. Näillä viikoilla kaikki läheisyys tuntuu katoavan, kun vuorokaudessa on vain ne muutamat tunnit (n. klo 16.30-19.30) kun hän on kotona läsnä, eli ei peiton alla korvatulpat korvissa. Näin ollen (marttyyrivaroitus) kaikki päiväunet, iltanukutukset, ruuanlaitot, pyykinpesut, ulkoilutukset, kaupassakäynnit, tiskit jne jne ovat mun kontolla. Ja tähän yhtälöön vielä touhukas taapero, joka haluaisi kovasti äidin huomiota, ja esimerkiksi pyykkiä ripustaessa haluaisi kerätä ripustetut pyykit äkkiä pois narulta.

Muutama yö menee ihan vaikka kiukulla. Nyt kun näitä on viisi putkeen, aletaan kulkea jo jossain äärirajoilla. Normaalitilassa varmaan jaksaisi, mutta tässä reilu viikko laskettuun aikaan oon kyllä aika helisemässä. Kun aika on noin rajallista, ja hän kokee tarpeelliseksi viettää siitäkin puolet yläkerrassa tietokoneella ja sitten tietysti suihkut ja ruokailut siihen päälle, ei aikaa millekään läheisyydelle tai muutoin perhetoiminnalle oikein jää. Joten lopputulema: Viikon ajan olen ärsyyntynyt yksinhuoltaja, jonka kotona asustaa vittumainen mies, jonka kanssa ei ainakaan mitään parisuhdetta tunnu olevan. Juuri nyt toivon, ettei ainakaan tänä yönä tule lähtöä sairaalaan, koska en halua miestä sinne riidan jälkeen. Mua pitää ensin vähän lepytellä :P

(No ei vaan, vauva, jos satut tätä lukemaan, anna tulla vaan! Kyllä mä sen iskän huolin synnyttämään ehkä just ja just.)